Tanja Poutiainen muistelee ensimmäisiä olympialaisiaan: ”Olin kuin Liisa ihmemaassa”
(C) Nisse Schmidt
Helmikuu 1998. Japanin Nagano kylpee kirkkaassa talviauringossa, ja 17-vuotias Tanja Poutiainen vetää syvään henkeä ennen ensimmäistä olympiastarttiaan.
”Olihan se kuin Liisa ihmemaassa. Kaikki tuntui niin suurelta ja ihmeelliseltä”, hän nauraa nyt, vuosikymmeniä myöhemmin.
Naganon olympialaiset olivat suomalaisen alppihiihdon uuden tulemisen aikaa. Edellisissä kisoissa Lillehammerissa -94 mukana oli vain kaksi mieslaskijaa, mutta nyt starttiluettelossa komeili neljä sinivalkoista nimeä: Tanja Poutiainen, Henna Raita, Sami Uotila ja Kalle Palander. Heille kaikille Nagano merkitsi ensimmäistä kosketusta urheilun suurimpaan näyttämöön.
Ensimmäinen matka Japaniin – jännitystä ja uteliaisuutta
Ensimmäinen kisamatka Japaniin oli Tanjalle kaikkea muuta kuin arkipäiväinen.
”Kaikki oli uutta; kulttuuri, ruoka, kisapaikat. Jo pelkkä matka tuntui seikkailulta”, hän muistelee.
Suomalaiset alppihiihtäjät majoittuivat erillään muusta kisakylästä, pienessä hotellissa vuoren rinteellä. ”Se muistutti tavallista maailmancup-reissua, mikä toi tilanteeseen vähän tuttuuden tuntua. Mutta ympärillä oleva olympiahumu teki kaikesta silti erikoista.”
Yksi reissun mieleenpainuvimmista muistoista syntyi kuitenkin kisojen ulkopuolella.
”Pääsimme Hennan kanssa käymään kuumilla lähteillä vuorten lomassa. Siellä, keskellä höyryävää lämpöä, apinat hyppelivät ympärillämme ja roikkuivat oksilla – se oli jotain täysin uutta ja eksoottista. Sellainen hetki jää mieleen loppuiäksi”, Tanja kertoo hymyillen.
Pitkä rinne ja kova koulu
Tanja kilpaili sekä pujottelussa että suurpujottelussa.
”Suurpujottelurinne oli huiman pitkä ja vääntävä, voittajankin aika huiteli 1:25:n tuntumassa. Oma laskuni ei mennyt ihan putkeen, mutta se olikin ensikosketus olympialaisiin”
Tuloksellisesti kisat olivat maltilliset, mutta kokemuksellisesti mittaamattoman arvokkaat: 18. sija pujottelussa ja 26. sija suurpujottelussa. Samalla suomalaisten joukossa nähtiin lupaavia suorituksia – Kalle Palander nousi kymmenen parhaan joukkoon ja Henna Raita oli sijoituksellaan TOP15 -joukossa.
”Olin lähinnä hämmentynyt siitä, että olin edes mukana. Ajattelin, että täällä on ne oikeat olympiaurheilijat, ja sitten minä”, Tanja kertoo. ”Mutta ne kisat antoivat uskoa. Kun myöhemmin pääsin seuraaviin olympialaisiin, tiesin jo, mitä on odotettavissa. Silloin pystyi keskittymään enemmän itse laskemiseen.”
Naganon kokemukset opettivat Tanjalle kärsivällisyyttä ja luottamusta omaan tekemiseen. Se asenne kantaa yhä, kun hän seuraa nuorempia laskijoita matkalla kohti omia unelmiaan.
”Olympiapaikka tulee työn kautta; treeni, kilpailu ja päivä kerrallaan. Jos nyt miettii jo helmikuuta, niin siihen on vielä pitkä matka. Jos miettii liikaa tulevaa, menettää helposti sen, mitä voi tehdä tänään”, Tanja sanoo.
Äänessä Levin maailmancupissa
Nykyään Tanja Poutiainen nähdään ja ennen kaikkea kuullaan alppihiihdon huipulla uudessa roolissa. Hän toimii Levin maailmancupin selostajana ja tänä vuonna myös Ylen asiantuntijana alppihiihtolähetyksissä. Levin kisaviikonloppu on hänelle edelleen vuoden kohokohta.
”Levi on suomalaiselle alppihiihdolle sydämen asia. Siellä kaikki huipentuu; kotikatsomo, tuttu rinne, pohjoisen tunnelma ja maailman parhaat laskijat samassa paikassa. Kun pääsen selostamoon, on vähän sama jännitys kuin lähtöportilla aikanaan.”
Levi on myös Tanjalle erityinen paikka siksi, että juuri siellä hän otti uransa ensimmäisen maailmancup-voiton vuonna 2004. Nyt hän palaa samoille rinteille toisenlaisissa saappaissa; äänenä, joka vie kisatunnelman katsojien sydämiin.
Levi yhdistää sukupolvet
Levin maailmancup avaa jälleen pujottelun maailmancupin, ja tänä vuonna myös pujottelun olympiavuoden, jossa jokainen laskija ottaa kauden ensimmäisen askeleen kohti unelmiaan. Poutiainen muistuttaa, että jokaisella urheilijalla on oma “Liisa ihmemaassa”-hetkensä.
”Se tunne, kun kaikki on uutta ja jännittävää – sitä ei unohda koskaan. Siksi on niin hienoa nähdä, miten esimerkiksi Levin maailmancup tarjoaa sen saman mahdollisuuden seuraavalle sukupolvelle.”
(C) Teemu Moisio